Olen asunut ja työskennellyt Suomen ulkopuolella jo melkein 7 vuotta, ensin Ruotsissa ja nyt Sveitsissä. Sinä aikana olen seurannut keskusteluja media, facen ja ystävien kautta, juuri nyt ahkerammin kuin koskaan. Oi kotimaa, mikä meininki?! Uskaltaako elintasopakolainen enää koskaan palata takaisin?
Kenellekään ei pitäisi tulla uutisena, että edessä on vaikeita valintoja. Sixten Korkmania mukaellen, Suomella on fantastinen hyvinvointimalli, mutta liian pieni kansantalous tukemaan sitä. Maailma on jo muuttunut, nyt pitäisi oma toiminta sopeuttaa näihin muutoksiin.
Tässä ollaan:
Seppo Rätyä lainaten (paitsi päinvastoin), ei Saksa ole paska maa. Se on muualla kun hyviä uutisia ei riitä, etenkään Suomessa. Mielessä pyörii vielä Elopin liekehtivä öljynporauslautta -puhe ja yöunet alkavat olla vaarassa. Tsemppaan itseäni, koska uskon Suomessa oikeasti haluttavan säilyttää hyvinvointimalli. Myös halukkuutta kiristää vyötä tuntuu löytyvän, ja suosituin vaihtoehto vyönkiristykselle on tietenkin joku muu. Ilahduttavasti näkyy muitakin kannanottoja, monet ovat valmiita leikkauksiin yhteisen hyvän vuoksi.
Tänne asti ei ole kuitenkaan vielä näkynyt keskustelua siitä, että hyvinvointivaltion etuudet ovat muiden näkökulmasta poikkeus. Otan omaan kokemukseen perustuvina esimerkkeinä päivähoidon ja koulutuksen:
Meillä Suomessa: Lastenhoito ja koulutus ovat käytännössä ilmaisia. Lisäksi valtio maksaa lapsilisää. Tämän vuoksi olen itsekin saanut ensimmäisen lapsen opiskeluaikoina, koska ei tarvinnut huolehtia perustoimeentulosta. Yhteiskunta tuki, joten lastenhankinta alkoi pilkkeellä silmäkulmassa eikä vuosien säästösuunnitelmilla.
Meillä muualla: lasten päivähoito maksaa tuhansia euroja kuukaudessa (esim. täällä Geneven seudulla on tavallista maksaa n. 2500 euroa kuukaudessa, jos edes saa paikan). Turkkilaiset tuttavani säästävät lasten koulua varten koko varhaisaikuisuutensa ja jatkavat maksamista koko kouluajan, jenkeillä on omat rahastot lapsilleen yliopistoa varten. Kouluruoka maksaa, naapurimaassa Ranskassa ystäväni maksaa n. 70 euroa kuussa per lapsi, täällä Sveitsin puolella maksaisimme itsemme kipeiksi ja lapset ottavatkin eväät mukaan.
Sveitsissä olen nähnyt sekä dystopian että utopian samassa paketissa. Koulutuksessa on paljon valinnanvaraa, tänne lähetetään lapsia kouluun muista maista ja täällä on upeita kouluja (kadehdin lapsiani päivittäin). Mutta kaikesta saa maksaa, tavalla tai toisella, esimerkiksi vahvan hausfrau-kulttuurin muodossa (lapset tulevat usein kotiin syömään, kun koulu ei tarjoa lounasta tai päivähoitoa ei ole keskiviikkoisin). Alkaa Suomen koululaitoksen parjattu ”tasapäistäminen” ja kalapuikkopäivät vaikuttaa ihan hyvältä, kaikki ainakin teoriassa pääsevät samasta jutun juonesta kiinni. Äidit pääsevät töihin, kun ei tarvitse päivystää lounaskattilan ääressä keskellä päivää.
Jostain pitää luopua palveluissa ja maksaa enemmän, että saadaan pidettyä tärkeimmistä yhteisistä hyvistä asioista kiinni. Muuten vaarana on päätyä kokonaan ”käyttäjä maksaa” malliin, jolloin esimerkiksi hyvä koulutus ja päivähoito on tarjolla niille, joilla on siihen varaa.
Siksi tuntuu älyttömältä seurata tätä upporikasta ja rutiköyhää -peliä. Toivoisi ay-liikeen johdolta nyt viisautta nähdä omaa palkkapäivää kauemmaksi, ihanko oikeasti yleislakko on tähän tilanteeseen juuri nyt oikea ratkaisu? Hallitukselta toivon malttia ottaa ja odottaa vielä avauksia, että saataisiin hienosäätöä kirveenheiluttamisen sijaan.
/Sanni
Lisää Sixten Korkmanin ajatuksia http://www.hs.fi/talous/a1429845162661 Hesarissa. Suosittelen, Korkman kirjoittaa hyvin, kiihkottomasti ja selkeästi aiheesta.
P.s. Kerron ulkkariystävilleni aina ylpeänä äitiyspakkauslaatikosta. Osallistun kansallisiin mainetalkoisiin jättämällä kertomatta, että joka vuosi ihmiset aina joku jaksaa valittaa vaatteiden väristä tai kuosista. Toivottavasti kiittämättömyys ei ole vielä krooninen kansantauti.
Otsikkokuva Anssi Koskinen creative commons -lisenssi
Palaan asiaan 