Leipäjonot tai yleisemmin ruoka-avun tarve on lisääntynyt korona-aikana ja siitä on uutisoitu laajasti. Korona-ajat menevät ohitse, mutta ruokajonot ovat arkipäiväistyneet jo vuosia. Ne eivät ole osa julkista sosiaaliturvaa, vaan ruuanjakelusta vastaavat kolmannen sektorin toimijat, kuten kirkko ja hyväntekeväisyysjärjestöt. Hyväntekeväisyydessä ja ruoka-avussakaan ei ole sinänsä vikaa, mutta sille ei voi perustaa sosiaaliturvaa tai elämäänsä pitkäjänteisesti.
Ruokaa haetaan tarpeeseen ja tuomaan täydennystä sosiaaliturvaan. Ruoka-apua on tietenkin monenlaista yhteisruokailusta ja osallistavaa sosiaalityötä sisältävästä pelkkään ruokakassin jakeluun. Toimijoiden kirjo on laaja. Jonoja ei tietenkään olisi, ellei ruokaa olisi tarjolla eli tietenkin tarjonta luo kysyntää. Myös hävikkiruuan tehostunut jakelu ja yhteistyö tavarantoimittajien kanssa on varmasti parantanut saatavuutta. Jakelupisteen jonon pituus ei ole hyvä mittari, mutta jostain jatkuva julkisen sosiaaliturvan täydentäminen hyväntekeväisyydellä kertoo.
Ruoka-apu säilyttänee paikkansa, mutta sen tulisi olla tilapäistä hätäapua. Tällä hetkellä tarve on luotu pysyväksi. Pahinta on, että jonopaikka periytyy. [1]
Ruoka-avusta tehdyn tutkimuksen mukaan syitä jonottamiselle on monia. Yksi syy on, ettei osata tai kyetä hakemaan apua.[2] Ruokajonot ovat tyypillisesti myös kaupunkien ilmiö, koska asuminen on suhteessa kalliimpaa kaupungeissa, etenkin yksinasujille. Lisäksi suurta joukkoa jonottajia yhdistää huono asema työmarkkinoilla.
Mitään ihmekeinoa köyhyyteen ja syrjäytymisen estoon ei ole esittää, mutta ratkaisua voi hakea ainakin byrokratian purkamisesta ja palvelupolkujen rakentamisesta. Järjestelmä on pirstaleinen, päätöksiä ketjutetaan ja hajautetaan eri paikkoihin. Kukapa siinä ei väsyisi ja turhautuisi koko systeemiin. Aina kun puhutaan sote-palveluiden tehostamisesta, nousee osalle näppylöitä. Tarve on kuitenkin ilmeinen, enkä tarkoita tehostamisella pelkkää menoleikkausta vaan automatisointia ja työn ohjaamista siihen, missä ihmistä ei voi korvata koneella.
Päätöksentekoa tehostaisi automaattisen päätöksenteon salliminen hallinnossa, mikä poistaisi rutiininomaista työtä ja vapauttaisi hallinnon käsipareja tekemään enemmän yksilöllistä palvelua. Rutiinipäätösten automatisoinnin lisäksi tulisi edistää tekoälyn käyttöä ennakoivassa palvelussa. Elintapahtumiin perustuva palveluntarjoaminen on jo nyt tavoitteena kehitteillä olevassa AuroraAI-projektissa, mutta se vaatii vielä paljon resursseja ja kokeiluja toimiakseen.[3] Lainsäädännöllä tulee sallia sekä rutiinipäätösten automatisointi että oppivan tekoälyn käyttö hallinnossa. Muutosprojekti on jo vireillä, mutta ilmassa on skeptisyyttä oppivan tekoälyn käytön suhteen ja lainsäädännön saaminen kuntoon tuntuu olevan vielä vuosien päässä. Onko tähän todella aikaa ja varaa?
Yhden hakemuksen tulisi riittää ja tekoäly voisi navigoida systeemiä ihmisen puolesta. Pelkästään parempi navigointi on kuitenkin vain laastari pirstaloituneelle byrokratialle, parasta olisikin muuttaa etuuksien ja palveluiden jakotapa kokonaan. Mallia voitaisiin ottaa Lepomäen ehdottamasta perustilistä, jossa tukea olisi mahdollista nostaa tarvittaessa ilman byrokratiaa oman ”budjetin” sallimissa rajoissa.[4] Aika ei liene hetkeen kypsä näin isolle muutokselle, mutta tehostamisen paineet eivät katoa mihinkään sillä välin. Byrokratia, etuuksien viivästyminen ja epävarmuus estävät tehokkaasti vaikkapa lyhyitä keikkatöitä, kannustinongelmista puhumattakaan. Byrokratia ryövää voimavaroja ihmisiltä ja koko yhteiskunnalta.
Byrokratiaviidakossa tuntuu sosiaaliturva valuvan osittain hyväntekeväisyysjärjestöjen kontolle. Kukaan ei halua ruoka-avulle lappua luukulle, mutta tarpeiden juurisyihin tulee puuttua pitkäjänteisesti. Hädänalaista pitää auttaa, mutta tärkeintä on estää jonopaikan periytyminen. Selvää on, että ruokakassien määrän lisäämisellä ei ylisukupolvista köyhyyttä ratkaista.
***
Artikkelikuva: Avustusjärjestö Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön itsenäisyyspäivän vastaanoton valmistelut. Kiuru, Sakari 5.12.2017, Museovirasto
[1] ”Ruoka-apua on jaettu täällä laajamittaisesti noin 30 vuotta. Tästä voidaan päätellä, että Suomessa ei olla onnistuttu katkaisemaan huono-osaisuuden periytymistä.” Helsingin Sanomat, Tuomo Laihialan haastattelu 28.12.2020 https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000007708302.html
[2] Ohisalo, Saari: Kuka seisoo leipäjonossa? KAKS – kunnallisalan kehittämissäätiö 2014. https://kaks.fi/wp-content/uploads/2015/10/kuka-seisoo-leipajonossa.pdf
[3] Valtiovarainministeriön AuroraAI-hanke: Ihmiskeskeinen ja ennakointikykyinen yhteiskunta https://vm.fi/ihmiskeskeinen-yhteiskunta
[4] Lepomäki: Perustilillä kohti palvelutaloutta. https://elinalepomaki.fi/vahva-perusturva/
Palaan asiaan 